Päivä 1: Nurmijärvi – Överkalix

Oli aikainen lauantaiaamu kun kyytini saapui poimimaan minut sukellusretkelle Norjan Narvikiin. Muu porukka oli jo kasassa; ainoastaan Pete puuttui, jonka poimimme Hyvinkäältä matkallamme pohjolaan. Ari, Esa, Juki, Mikko, Mikko, Niko ja Pete olivat tämän kesäseikkailun starat.

Niin, ja täytyy heti sanoa että kahdeksas sankari oli asuntoautomme. Kyseessä oli Ford Mallard-campperi joka tulisi tunnetuksi Malluna, enkä ollut ikinä nähnyt niin isoa asuntoautoa. Perässä vielä iso Muuli-peräkärry, ja auto todistetusti tarvitsi kiitoradan kääntyäkseen ja neljä parkkiruutua kaupassa. Eikä moinen hirviö millään tulisi olemaan ongelma tällä reissulla, ei... No joo, jos vakavia ollaan, niin Mallulla matkustaminen oli todella mukavaa, huolimatta lopun murhenäytelmää. Mielestäni siellä eli oikein hyvin viikon ajan. Tietenkin B-kortin omistajana en päässyt kokemaan millainen mukavuus ja/tai painajainen Mallun ajaminen oli.

Saimme hyvää matkaa aikaan, suuntana Tornio josta hypätä Ruotsiin ja sitten Ruotsin Lapin kautta Norjaan. Keräsimme aiemmin rahapoolin yhteiskuluja varten, ja se tulikin heti Oulussa tarpeen, kun ostimme 300 euron edestä ruokaa Zeppeliinissä. Se meni hyvään käyttöön – matkalla olevat kokkimme pitivät huolta että saimme koko viikon syödä tolkuttoman hyvin. Kiitos ja kumarrus heille.

Sukelsimme (kjäh kjäh) Ruotsiin ja otimme kurssin Kalixin kautta pohjoiseen Kiirunaan. Puhetta oli ollut, että olisimme jo tänään dyykanneet jossakin matkan varrella, mutta leposijan etsiminen jäi niin myöhään, että luovuimme tästä suunnitelmasta. Kannatti kuitenkin hakea sitä paikkaa, sillä löysimme erittäin mukavan, suojaisan soramontun vähän Överkalixista pohjoiseen, jossa oli vielä kauniit Lappimaisemat ympärillämme. Ensimmäiseltä päivältä hyvin edetty!

Päivä 2: Överkalix – Narvik

Mukava sää tervehti meitä aamulla ja kyyditsi meitä syvemmälle Ruotsin Lappiin. Seutu oli mielenkiintoinen, tutun Lapin näköinen mutta jo aikaisemmin kuin Suomessa mennessä pohjoiseen. Kiirunasta eteenpäin metsät vähenivät koivikoksi ja alkoi olla lumihuippuissa vuoria – siis maisemaa jota ei löydy Suomessa kuin käsivarresta.

Kiirunakin oli jännä. Senhän takia Saksa aikanaan meni kohteeseemme Narvikiin riehumaan, koska Kiiruna oli iso rautamalmikeskus Ruotsissa. Ja louhimo oli yhä siellä, hurjan näköinen paljaaksi revitty rinne. Malmijunat tulisivat olemaan yleinen näky reissullamme tästä eteenpäin. Keli muuten huononi tästä eteenpäin, muttei mitään mahdotonta. Pilvet vallitsivat, ja Norjassa saimme nauttia jo sateesta.

Pohjoisimmassa Ruotsissa oli suuri järvi Torneträsk, jota Kaijakin oli meitä neuvonnut forumeilla tsekkaamaan. Ei oikein ollut hyvää paikkaa mennä dyykkaamaan siihen, mutta ei se mitään, sillä maisemat oli tarpeeksi hyviä muuten. Olimme nyt jylhien lumivuorten keskellä, joten asetuimme syömään ja ihailemaan kallioita ja niillä virtaavia koskeja. Olimme sen verran korkealla, että osa järvestäkin oli yhä jäässä, keskikesällä! Mielenkiintoinen näkymä.

Pian Kiirunan jälkeen odotti Norja, mutta oli vielä yksi aita ylitettävänä. Vaikka sen piti hoitua helposti, tulli päätti, että campperimme piti pysäyttää ja tarkistaa. Ilmeisesti he pelkäsivät jättiautomme olevan lastattu täyteen ulkomailla ostettua kaljaa ja röökiä jonka myisimme halvalla ja salaa norjalaisille. Tullimies suorastaan hämmästeli, miten vähän kaljaa olimme varanneet sukelluksellemme. Ilmeisesti muut sukeltajat ovat levittämässä sitä kauneinta Suomikuvaa siellä, kun ei pari lootaa olutta vielä täytä odotuksia.

Tulli päästi meidät menemään ja olimme vihdoin määränpäässämme Norjassa, mutta Narvikiin oli vielä n. 50 km matkaa. Alamäki oli hurjaa, ja vuorimaisemat vielä hurjempia. Varsinkin kun saavutimme meren – se oli suorastaan satumainen näky olla meren rannalla ja nähdä horisontissa pilven kätkemiä lumivuoria. Matkustettua vuonoja pitkin saavuimme Narvikin idylliseen kaupunkiin. Kyseessä on ehkä Hyvinkään kokoinen paikka, mutta Norjassa ei juuri tasaista maata, joten se oli pitkin kukkuloita. En usko, että voi liioitella, miten mielenkiintoisen näköistä kaikki oli tässä osassa Norjaa.

Heti ensiksi etsimme sukellusoppaamme. Meidän yhteytenä Narvikin satamassa olivat ruotsalaisremmi, joista tutustuimme pomo Jonakseen ja venekuski Patrikiin. Muistiinpanoissamme olen jostain syystä merkinnyt heidät Dannyksi ja Jamie Hynemaniksi, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen he eivät olleet juuri ollenkaan kyseisten tyyppien näköisiä. Tutustuimme varastotiloihin ja jätkien kompressoriin ja selvitimme millainen suunnitelma meillä oli tuleville dyykeille. Jonaksen suuren paatin sijasta menisimme Patrikin kevyemmällä moottoriveneellä kohteisiin.

Ruotsalaisilta saimme neuvoja paikkoihin, joista tehdä rantadyykkejä, ja valitsimme Rombaksfjordin. Tämä pieni vuono oli Narvikista itään, ja myös saksalaishävittäjä Georg Thiel oli ajautunut jonnekin siellä rantaan. Sen ylitti yksi Norjan massiivisista vuonosilloista. Red Hot Chili Peppersiä lainaten menimme sillan alle täksi päiväksi, sillä se oli sekä suojaisa paikka lepäillä ja täyttää pulloja, että hyvä paikka josta dyykata vuonoon.

Ja nyt olikin vihdoin ensi dyykin aika, olimmehan jo toisen reissumme päivän päätteessä, eikä vielä oltu päästy sukeltamaan. Näkyvyydet olivat aina uskomattoman hyvät verrattuna Suomen vesiin, mutta totta puhuessa eihän tuo mikään yllätys taida olla! Tästä sukelluksesta muistuu mieleen valtava meduusaparvi – niitä oli aina satoja ympärillä. Kuulemma Suomenlahdellakin on parveja syksyllä, mutten ole siihen aikaan tainnut siellä käydä. Muuten tutustuimme Norjan kaloihin, seiteihin, kampeloihin ja kissakaloihin. Juki rupesi heti kalamieheksi ja puukotti kampelan meille illalliseksi. Hyvissä merkeissä siis alkoi sukelluksemme!

Päivä 3: Narvik

Noh, matka oli ollut mielenkiintoinen tähän mennessä, mutta nyt oli reissun oikea ohjelmanumero luvassa. Lähdimme aikaisin takaisin Narvikin satamalle ensimmäiselle hylkydyykille. Seuraamme lyöttäytyi toinen neljän hengen suomalaisryhmä, josta Jonas ja Patrik olivat jo eilen varoittaneet tulevan kanssamme retkelle. Ei se mitään, kymmenen häiskää ja kuski menivät vielä aika hyvin Patrikin veneeseen (Esa jäi rantamieheksi, tosin myöhemmin hänkin oli kyydissä mukana).

Ensimmäinen kohteemme ei kuitenkaan ollut itsessään sotalaiva, vaan sodassa uponnut ruotsalainen rahtilaiva Stråssa. Kohteessa oli paljon avoimia ruumia joita tutkia ja puoliavoimia käytäviä joita pitkin uida. Kalastoakin oli reilusti: mm. seitiä ja turskaa. Kuitenkin noustuamme ja hoidettuamme kamppeemme paistoi pieni pettymys kohteeseen. Olihan meidän tarkoitus tulla sota-aluksia sukeltamaan, eikä tämä ollut kuin rahtilaiva. Täytyy huomauttaa, että kun myöhemmin näkisimme miten riisuttuja kaikki hävittäjät olivat, arvostus eri rahtialusten ruumille kasvoi huomattavasti, eikä tämä mikään turha dyykki ollut.

Stråssa-keikan jälkeen oli muutama tunti lepoaikaa ennen päivän toista hylkyä, joten syötyämme menimme Narvikin keskustaa kohti. Päämäärä oli selkeä – Narvikin sotamuseo. Ranskalainen Hotchkiss H35 kevyt panssarivaunu toivotti meidät ulkona tervetulleeksi tutustumaan tähän toisen maailmansodan näyttämöön. Näyttely oli täynnä esineistöä ja dokumentteja Narvikin taistelusta. Ehkä paras yhteensattuma oli pienoismalli Stråssasta[/i] jolla olimme juuri käyneet sukeltamassa. Oli hauska tutkia ehjästä mallista, missä kaikissa osissa laivaa kävimme. Toinen minkä erityisesti muistan museosta oli SdKfz 2 puolitelamoottoripyörä. Kyllä, se kuulostaa ihan pähkähullulta, ja vaikka olin kuullut moisista sekopäävärkeistä, en ikinä kuvitellut näkeväni yhden ilmielävänä.

Sotamuseossa kului aika hyvin ja valaisi jonkin verran Narvikin tapahtumia (tosin kuten Patrik oli varoittanut, se vähän taipui liioittelemaan miten voitokkaita Liittoutuneet olivat olleet), mutta nyt oli aika päivän toiselle hylkydyykille. Vaikka hetken piti ihmetellä minne se Patrik oli kadonnut, hän lopulta ilmaantui viemään meidät. Hän korvasi myöhäisen saapumisensa suostumalla viemään meidät oikeille sota-aluksille, kun kerran kauniisti pyysimme!

Kohteena oli kolme saksalaista hävittäjää jotka olivat hinattu lähekkäin. Matkalla oli vain pieni ehto, niistä nimittäin puuttui poiju ja jonkun meistä piti sukeltaa sitomaan se! Tuohan ei ollut ongelma Nikolle ja Mikolle, ja pian koko porukka pääsi sukeltamaan ensimmäiselle hävittäjälle, Wilhelm Heidcampille. Ensi sukelluksella emme kerenneet kuin ihmetellä, miten koluttu hävittäjä oli. Siitä oli mm. aseet poistettu, joten sitä oli vaikea tunnistaa sota-alukseksi. Ei se kuitenkaan turha sukellus ollut, olihan siinä erittäin hyvin säilynyt terävä keula.

Päivän päätteeksi suuntasimme Narvikin leirintäkeskukseen, sillä monet meistä alkoi kaivata suihkua välillä. Tietenkin, jottei mikään Norjassa olisi liian helppoa, suihkut olivat jääkylmiä. En vieläkään ole varma, tungimmeko poletin väärään koloon, vai oliko henkilökunta vain unohtanut jonkun hanan kiinni. Samana iltana osa jätkistä auttoi Esan menemään sukeltamaan, muiden jäädessä laittamaan ruokaa. Näissä merkeissä päätimme matkamme kolmannen päivän.

Päivä 4: Narvik – Bjerkvik

Aamulla meillä oli poikkeuksellisen hyvä keli. Aurinkoa oli eikä vettä satanut yhtään. Näissä merkeissä menimme satamaan jatkamaan hylkydyykkejä. Tosin kaikki tuo häslinki hikisen kuumissa kuivapuvuissa auringon alla muistutti, miksi oikeastaan on mukavampaa olla viileä keli sukeltaessa. Kuitenkin pääsimme pian takaisin kolmelle hävittäjälle, joista tutkimme nyt niitä muita, Anton Schmittiä ja Dieter von Roederiä.

Anton Schmitt oli ehkä mielenkiintoisin laiva koko reissulla: yhtä riisuttuhan hävittäjä se oli, mutta tämä oli ehjänä kaatunut kyljelleen, jotta lattialuukuista saattoi kuikuilla kuin ikkunasta. Wilhelm Heidcampilla minä ja Juki löysimme nyt myös laivan kylppärin, jossa oli useita tunnistettavia lavuaareja rivissä. Me kaksi emme kyllä kerenneet käydä Dieter von Roederiä tutkimassa. Muut väittävät sen olleen pelkkä romukasa, eikä itsessään katseltavaa, mutta sieltä palatessa näki hyvin Wilhelm Heidcampin koko profiilin.

Moni oli tällä reissulla nähnyt jo kissakaloja (itse en ollut vielä), ja tältä sukellukselta palatessa Patrik kertoi meille hänen pähkähullun konstin kalastaa niitä, joka on pakko jakaa muulle maailmalle. Isket yhdellä puukolla sitä silmän taakse, jossa on ainoa pehmeä kohta sen päässä, jotta siitä saisi otteen. Samaan aikaan pitää toisella puukolla viiltää sen selän, ettei se kykene riuhtomaan niin paljon. Tuohan on helppoa kuin kissa(kala)n tappo!

Tämä kallisarvoinen tieto mukanamme pidimme kuitenkin taas taukoa ja tutustuimme Narvikin keskustaan, tällä kertaa paikalliseen ostoskeskukseen. Matkalla oli muutama erikoisuus, joista päällimmäisen Niko järkkäsi meille. Hän oli nimittäin ottanut kaksi potkulautaa mukaansa, ja hän ja Pete olivat etuvartiossa näillä Narvikissa reissatessa. Olisin totisesti halunnut tietää, mitä paikalliset ajattelivat nähdessään porukkamme seilaavan potkulaudoilla. Muuta hauskaa oli paikallinen tielaitos, joka jostain syystä pysäytteli autoja ja tiirasi tietä kaukoputkella. Minkähän takia he olivat tätä tekemässä? Kysäisimme kaukoputkimieheltä, ja kävi ilmi, että hän oli kyttäämässä ajajien turvavöitä! Mielenkiintoinen hanttihomma, kun Suomessa poliisin täytyisi senkin hoitaa, jos kukaan viitsisi moista valvoa.

Kylillä kiertelyn jälkeen palasimme viimeiselle sovitulle dyykillemme hylyille, tosin olimme jo nyt suunnitelleet tulevamme vielä kerran myöhemmin. Tällä kertaa Patrik vei meidät suurelle saksalaiselle malmilaivalle, Neuenfelsille. Patrik varoitti sen olevan iso, ja tottahan se oli: 120 metriä pitkä, ja niin leveä että keskellä pyöriessä saattoi hukata, missä suunnassa reunat olivat. Ei siis ollut mitään toivoa yhdellä sukelluksella kokea kaikkea laivassa, mutta kerkesimme silti sen ruumia ja oviaukkoja tutkia. Ainoa ongelma oli, että keli oli aamusta huonontunut, ja vedessä oli virtausta ja aallokkoa. Ei se mitenkään mahdotonta ollut, mutta itselläni oli dekolla narusta pidellen kelluessa hyvin rieputeltu olo. Varmasti vaikein sukelluskeli reissulla.

Joka tapauksessa olimme nyt neljä kerta tutkineet hylkyjä, joten oli aika vähäksi aikaa jättää Patrik ja hylyt. Kiittelimme ja maksoimme miehelle, ja samalla saimme häneltä ideoita mihin edetä pohjoiseen. Koko päivän meillä oli kytenyt aikomus matkustaa Lofooteille pariksi päiväksi ennen paluuta Narvikin hylyille. Saatuamme vinkkejä kohteista päätimme pysähtyä hieman aikaisemmin. Silti, käytyämme tankkaamassa ruokavarannot ja syömässä, etenimme pohjoiseen. Kuljimme pienen Bjerkvikin kylän läpi ja aloitimme vuoristonousun.

Tähän aikaan kello oli jo paljon, joten nähdessämme mukavan levähdyspaikan rinteillä pysähdyimme siihen yöksi. Sitten iski onnettomuus, kun kuului yllätyskolinaa moottorista, ja heti perään sauhua. Mekaanikkomme tutkivat ja ilmoittivat Mallun jäähdyttimen puhkeutuneen tuossa nousussa. Ainakaan nyt ei ollut epäselvää, jäisimmekö tähän yöksi vai ei. Mutta nukkumaan mennessä kyllä vaivasi ajatus, että mitä helkkaria nyt tehtäisiin!

Miten Muunlaitit selviäisivät Norjan armottomassa lakeudessa? Tulisiko Mallu ikinä tokenemaan tästä musertavasta vastaiskusta? Ja kuka tulisi vielä matkan aikana tunkemaan kissakalan mihin? Kaikki selviää seuraavassa adrenaliinia sykkivässä osassa!

--------------------------------------

Oolrait, toivottavasti tästä seuraa helpoitus ja se korvaa liiallisen odotuksen. Nyt seuraa nimittäin raportin viimeinen osa joka iskee kuin miljoona volttia!

Päivä 5: Bjerkvik – Narvik

Aamulla syyläri ei ollut taianomaisesti korjannut itseään toisin kuin kuvittelimme, joten asialle piti itse tehdä jotain. Kaikeksi onneksi olimme nousemassa vuorille kun Mallu räjähti, joten meillä ei ollut muuta kuin alamäkeä Bjerkvikiin asti. Niko ja Mikko saivat jäähdyttimen paikattua sen verran, että saatoimme laskeutua vuorilta alas Bjerkvikiin etsimään apua. Itse mekaanikko siellä oli varsin haluton paikkaamaan meidän jättimäisen hökkeliauton, mutta löysimme kuitenkin paikallisen metallipajan jossa syylärin sai paikattua. Ja siihen menikin suurin osa tästä päivästä.

Osa porukastamme kävi tutustumassa Bjerkvikiin korjauksen aikana. Sitä voisi ehkä kuvailla Narvikin Rajamäeksi, tuommoinen pieni lähiö. Tosin Rajamäestä ei löydy entisen Junkersin siipiä jonkun pihalta. Nämä isot hökötykset olivat jo kaukaa tutun näköisiä, mutta niissä oli vielä haaleat rautaristit jotka varmistivat niiden olevan jäänteitä sodasta. Muuten Bjerkvikissä ei ollut mitään poikkeuksellisen jännää, paitsi ehkä rannikko, jolle pääsi mennä katsomaan simpukoita kun vuorovesi oli juuri matalana.

Koko päivän oli kyllä Norjan asevoimat viihteenä. Heti päivällä Bjerkvikissä näimme kummallisen telakuorma-auton ajelemassa vastaan, ja myöhemmin iltapäivällä näimme kahden helikopterin tekevän harjottelumanööverejä taivaalla vuonon yllä. Ilmeisesti joku kuuli Suomen edustajien olevan Norjassa ja järjesti Norjan asevoimien mahdin esityksen meille.

Iltapäivään mennessä jäähdytin oli paikattu semmoiseen kuntoon, että kykenimme ajelemaan taas Mallulla. Me kyllä päätimme hylätä kaikki juonet matkustaa pitkälle, ja jäimme vain kiertelemään Narvikissa lopuksi aikaa, ettei turhaan ärsyttäisi moottoria enempää vuorilla seikkaillessa. Tämä jäi harmittamaan hieman, sillä itse odotin kovasti pääseväni kalastamaan kuningasrapuja pohjoisessa. Mutta oli se varsinkin jälkeenpäin katsoessa viisaampaa vältellä liiallista autoilua.

Suuntasimme tuttuun paikkaan, Rombaksfjordille sillan alle. Kerkesimme siis vielä dyykkaamaan tänä päivänä, tosin minä ja Juki pidimme välipäivän ja olimme pintatiimissä. Se toinen suomalaisporukka tuli paikalle myös sattumalta kalastamaan sukeltaessa, joka inspiroi porukkammekin yrittää harppuunakalastusta. Me pinnalla emme nähneet tätä uskomatonta hupia, kun Mikko yritti koivunoksasta tehdyllä keihäällä saada turskan, ja turska vei hänen keppinsä ärtyneenä. Peteltä saa vaikutuksen, että se oli erittäin hauska nähtävä.

Kaikki näytti siis melko hyvältä päivän päätteessä, vaikka koko päivän oli täytynyt jännittää autoa.

Päivä 6: Narvik

Tämä päivä oli viimeinen suuri sukelluspäivämme, viimeinen kerta, kun kävisimme ihailemassa Narvikin hylkyjä. Teimme paluun ruotsalaishemmoille, jotta pääsisimme vielä pari kertaa hylyille. Pienen keskustelun jälkeen Patrik suostui viemään meidät hävittäjä Hermann Künnelle, joka oli itse asiassa lähellä Bjerkvikiä. Kuten Georg Thiel, tämä laiva oli ajautunut rantaan jotta sen miehistö pääsisi rantautumaan, joten se oli viistosti pystyssä rantaa vasten. Perä oli upoksissa 40 metrissä, mutta laiva kohosi niin, että pari putkenpätkää sojotti ulos vedestä.

Minä ja Juki emme pienempien pullojemme takia päässeet ihan peräpäätä ihailemaan, mutta muiden mukaan tämä oli siellä ehkä parhaiten säilynyt sotalaiva, jolla kävimme. Me olimme lähempänä pintaa, missä Hermann Künne oli ikävä kyllä vahingoittunut paljon enemmän. Lähellä pintaa se oli jo melko romuna. Joku näki myös erittäin mielenkiintoisen otuksen, piikkihain, mutta me kaksi uimme niidenkin ohi. Oli kuitenkin hauska kyetä ihailemaan hylkyä pinnalla uidessa.

Päivän tauolla ei tapahtunut mitään erityistä, mitä nyt Pete ja Niko taas pelottelivat paikallisia potkulaudoillaan. Muuten emme tehneet muuta kuin lepäilleet tai käyneet noutamassa rahaa Patrikille. Pian oli aika viimeiselle kohteelle. Patrik oli valinnut meille brittiläisen höyryrahtilaiva Romanbyn, joka oli nätisti Narvikin lahdessa kuten useimmat muut laivat.

En tiedä, onko se vaan päällimmäisenä mielessä koska se oli viimeinen kohteemme, mutta tämä oli Anton Schmittin ohella suosikkihylkyni. Siellä oli samat suuret ruumat joihin laskeutua, ja joiden välillä uida suurista aukoista. Mutta täältä löytyi myös konehuone jossa oli valtavia putkistoja ja hanoja. Sen lisäksi löysimme nyt suunnattoman ison peräsimen, ja eläimistökin oli mielenkiintoinen. Siinä oli suuri määrä merivuokkoja, ja perän luona oli oikea riippuva seinämä vuokkoja joka oli varsin vaikuttavan näköinen.

Nyt näin vihdoinkin kissakalan elävänä! Tai puoliksi – en nimittäin nähnyt sitä edelleenkään vedessä. Minulla oli vissiin hieman huono säkä näiden asioiden näkemisessä vedessä. Ei, nämä toiset suomalaiset olivat yhä kalastuspuuhissaan ja onnistuivat ampumaan yhtä harppuunalla. Se oli vaikuttavan näköinen otus, mutta täytyy sanoa, että oli vähän mielenkiintoista olla samassa laivassa yhden kanssa. Jukin merenelävien kirja kertoo moisen voivan purra puisen airon läpi vihaisena, ja tässä oli yksi jolla oli harppuuna takaraivossaan (vähemmästäkin suuttuu). Tosin itselläni se ei ollut suoraan jaloissani, mutta mitähän Niko ja Mikko miettivät, jotka pitivät läheistä seuraa sille otukselle?

Siinä oli sitten hylkyosuus reissustamme, eikä se ollut ollenkaan hassumpi reissu. Vaikka me joskus tunsimme pettymystä kohteisiin, ja haaveilimme paikkoja joihin emme päässeet käymään (itse odotin innolla järveä johon oli uponnut parkkeerattuja Junkerseja – mutta ei sinne olisi Mallulla päässyt!), hylyissä oli ollut kiitettävästi vaihteluja ja nähtäviä asioita. Kiittelimme siis Patrikia ja Jonasta auliisti, kun keräsimme kamamme kasaan ja suuntasimme pois.

Tässä vaiheessa meillä oli jo vakiintunut suunnitelma, että dyykkaisimme huomenaamulla ja sitten aloittaisimme kotimatkamme hyvissä ajoin, jos tulisi ongelmia matkalla (ei kai?!). Nyt palasimme vielä kerran Narvik Campingin leirintäalueelle, jotta saisimme ladattua kännykät ja käytyä suihkussa ennen paluuta. Päivän Pulma oli tänään aika yksinkertainen – Mallun lavuaari näytti tukkeutuneen, mutta pulma oli vain, että olimme päästäneet väärästä venttiilistä vedet pihalle. Ei siis mitään hätää!

Ja nyt, ehkä väsynein läppä reissulta, mutta olen varma, että Pete hermostuisi jos en muistaisi mainita. Ne toiset suomalaiset olivat samalla leirintäalueella oleilemassa, ja heille oli kertynyt sen verran kalaa, että he olivat luvanneet osan kissakalasta meille. Mikko ihmetteli menessään noutamaan tätä kalaa, miten heidän mökin kaikki verhot olivat kiinni ja sieltä kuului hälinää ja kiroilua, joka hiljeni kokonaan hänen koputtaessa. Pete arveli näiden jätkien pelehtivän kissakalallaan, joka johti seuraavaan kuolemattomaan lauseeseen:

”Sticken Sie den grosse Wulffisch in mein kleine A-A-ARSCH!!!”

Päivä 7: Narvik – Kiiruna

Erittäin aurinkoinen keli herätti meidät mukavaan päivän alkuun. Oli koittanut aika suunnata kotiin ennen kuin itse saisimme kissakalan jonnekin mihin se ei kuulu (sanottakoon, että ne muut jätkät olivat oikein kohteliaita, kun he tosiaan antoivat meille kissakalaa syötäväksi). Mahdollisimman monen dyykin vuoksi halusimme tehdä vielä yhden retken Narvikin vesistöön. Palasimme jälleen kerran Rombaksfjordille, jolle olimme jo kahdesti poikenneet, mutta tällä kertaan menimme syvemmälle vuonoa pitkin. Mm. nyt näimme rantautuneen Georg Thielin paremmin. Aiemmin olimme erottaneet jotain sen tapaista, muttei edes kiikareilla ollut satavarma, mikä siellä rannalla oli. Nyt näki selkeästi laivan kokan sojottamassa vedestä.

Tämän dyykin tavoitteena oli yhä kalastaa jotain syötäväksi kotimatkalla, mutta nyt kävi huono säkä sen suhteen. Ilmeisesti vuorovesien takia kaikki kalat olivat poissa vuonon perältä, joten emme nähneet ollenkaan kaloja. Siellä oli kyllä paljon simpukoita ja taskurapuja (ei ihan yhtä hyvä kuin kuningasrapu, mutta ihan jännä!) ja itse näin oikein ison merietanan, mutta tulimme kyllä tyhjin käsin ylös. Puhuimme, että kävisimme vielä Suomessa dyykkaamassa Kaatialassa, jotta kamppeet huuhtoutuisivat merivedestä, mutta myöhemmin kuitenkin tuli mutkia matkaan tässä suunnitelmassa.

Loistava keli jatkui vielä vähän aikaa (osa porukasta vaihtoi shortseihin, mutta vuorilla täytyi palata paksumpiin vaatteisiin) kun aloitimme nousun Ruotsin rajaa kohti. Tässä oli pieni jännitys mukana, sillä meillä oli tuoreana muistissa miten viimeksi kävi, kun Mallu yritti kavuta vuorille. Etenimme hieman varovaisemmin, pysähtyen välillä antaaksemme auton levätä, ja tämä antoi tilaisuuden vierailla vuorilla olevilla sotamuistoilla. Pysähdyimme ”kuuluisalle” Kriegsminnelle syömään kissakalaa (kuuluisa siksi, että Pete oli kerran käynyt siellä ja hän kuvaili paljon miten pettynyt hän oli niihin muutamiin kivivalleihin jota siellä oli jäljellä).

Kriegsminne oli siis jokin saksalaisten vuoriasema, jossa oli muutama kivikorsu, jota ihmetellä. Siellä oli yllättäen kyltti, jossa puhuttiin jotain jugoslavialaisista partisaaneista, jotka saksalaiset teloittivat siellä. Tämä arvoitus ei ikinä ratkennut matkan aikana, mitä he olivat tehneet Norjassa, mutta uutta tietoa! Löysin yhden sivun jossa puhuttiin tästä aiheesta. Kyseessä oli siis 600 jugoslavilaisen pakkotyövoima, joka tuotiin sodan aikana rakentamaan tietä Ruotsin rajalta. Ilmeisesti osa porukasta pani hanttiin ja teloitettiin, ja siitä selitys tälle mysteerille.

Tullia ei tällä kertaa kiinnostanut pysäyttää meidät (ei kai kukaan ostaisi viinaksia ja tupakkaa NORJASTA muualla myytäväksi?!) joten olimme pian taas Ruotsissa. Ja kun kerran vuoret olivat päihitetty ja olimme laskeutumassa alas, olimme varsin helpottuneita. Etenimme pitkän matkaa Torneträskin varrella.

Sitten 70 km Kiirunasta pohjoiseen, Mallu päätti hajota toden teolla. 

Tunnelma oli yhtäkkiä kuin hautajaisissa. Ilmeisesti se vuorille nousu ei tehnyt Mallulle hyvää, sillä se oli kuulemma nyt hajonnut niin, ettei sitä edes päivässä saisi paikattua, vaikka olisimme olleet jossain varikon lähellä eikä keskellä Ruotsin Lappia.

Pitkän pohdinnan jälkeen onnistuimme järjestämään taksin ja hinausauton Kiirunaan. Niko ja Mikko jäivät vahtimaan Mallua muiden kerätessä kamppeensa ja suunnatessa taksilla etelään. Järjestelimme hotellista paikat kaikille ja aloimme pohtia, millä keinolla palata kotiin kaukaa Ruotsista. Pari tuntia myöhemmin Mallukin saapui hinausauton kyydissä ja vietiin Kiirunan korjaamolle. Tämä oli se aika, jolloin lähetin terveiseni Kiirunasta. Kävi ilmi, ettemme voisi vain vuokrata auton Ruotsissa ja ajaa Nurmijärvelle, joten meidän piti pohtia, miten jatkaa Torniosta eteenpäin. Monen idean joukossa oli kaksi vuokra-autoa, junalla matkustaminen tai muuttoautolla matkustaminen, mutta ilmassa oli yhä kysymysmerkkejä huomisesta.

Päivä 8: Kiiruna – jossain Suomessa

Aamulla teimme viimeisen paluun Mallulle siivoamaan sen ja keräämään viimeiset romppeet. Samalla aloimme harkita jälleen konstia, jolla pääsisimme kotiin tältä dramaattiseksi kääntyneeltä reissulta. Päällimmäisenä kysymyksenä oli saada kyyti johon mahtui seitsemän heppua ja yksi peräkärry. Pulmana oli ensinnäkin, ettei mistään tuntunut löytyvän vuokrattavaa autoa joka pystyisi jompaan kumpaan tai kumpaakaan. Myöskin halusimme mahdollisimman edullisen konstin kotiin.

Merkitsevä käänne tuli, kun Ruotsin kontaktimme soitti meille. Emme tulisi saamaankaan vuokra-autoa, jolla mennä Haaparantaan, vaan meidät kyyditsisi taas taksi. Ruotsin hirvittävät taksien hinnat sai meidät laskelmoimaan, miten paljon halvempi Suomen taksi on, ja kävikin ilmi että se oli yleensäkin halvin keino päästä kotiin. Siirsimme siis huomiomme soittamaan jostain Oulusta tai Torniosta taksin viemään meidät Helsinkiin, ja lopulta löytyi kaveri jolla oli peräkoukullinen tila-auto, jonka sovimme tapaavamme jossain Ruotsissa. Ainoa mutta oli, että jouduimme hylkäämään Kaatialan keikan. Vielä miettiessä vuokra-autoja, kuvittelimme poikkeavamme sinne, mutta taksilla matkustaessa täytyi luovuttaa tästä juonesta.

Hyvästelimme Mallun viimeisen kerran, sillä Kiirunaan se jäi paikattavaksi. Sitten saapui Ruotsin taksimme, eikä muuta kuin elämämme pisimmän taksimatkan aika. Jokainen tuli toimeen miten kykeni – ihailemalla maisemia, lukemalla korkkaria tai ottamalla nokoset. Etenimme etelään kohti Suomen rajaa n. 200 kilometriä. Suomen kontaktimme soitti uudelleen ja tapasimme Överkalixissa. Sattuman kautta se oli lähellä sitä leirisijaa, jonka valitsimme ihan ensiksi yövyttäväksi matkan varrella. Selkeästi jonkinlainen ”ympyrä sulkeutuu” juttu.

Överkalixissa siis kohtasimme suomalaisen taksin johon hyppäsimme jatkaaksemme loppumatkan halvemmilla taksoilla. Taksikuskimme oli kyllä rohkea mies. Hän tiesi, että vastassa oli kokonainen matka Ruotsista Etelä-Suomeen, suhteessa melkein Helsinkiin asti. Ja hän ajoi koko reissun ihan yksin. Meidän jätkät tarjoutuivat kuskiksi jos häntä väsyttäisi, mutta ihmeen kaupalla hän jaksoi koko matkan verran kotiin asti. Toki meidän piti välillä pysähtyä syömään ja kahvittelemaan, ettemme pökertyisi hengiltä, mutta hän oli kuitenkin ainoana kuskina koko matkan ajan.

Nojoo, tästä tarinastahan ei enää ole paljoa sanottavaa. Näissä merkeissä etenimme syvälle tuttuun Suomeen, nukahtaen herkästi, ja...

Päivä 9: Jossain Suomessa – Nurmijärvi

...muodollisuuden nimissä kerron vielä päivästä 9, sillä tämä retki venähti yön yli. Jukin piti keretä samana päivänä Seinäjoelle Provinssirockiin, joten pudotimme hänet varrella Jyväskylään jotta hän jatkaisi päivällä eteenpäin. Tämä oli klo 1-2 maissa yöllä, mikä kertoo suunnilleen missä olimme päivän vaihtuessa lauantaista sunnuntaihin (nukuin tällä hetkellä, en ollut valppaana).

Tämän jälkeen jatkoimme yhä vain eteenpäin, seuraten takaperin jalanjäljillämme. Ensiksi poikkesimme Hyvinkäälle jotta Pete pääsisi kotiin, ja sitten olimme Nurmijärvellä. Puoli viideltä aamulla minut pudotettiin kotipihalleni, ja raahauduin kotiin nukkumaan tukevasti ennen romppeideni purkaamista.

Älkää toki ymmärtäkö väärin, tämä oli aivan hitsin hyvä ja hitsin hauska reissu, jossa oli mahtavaa nähtävää ja aivan loistavaa matkaseuraa. Tästä on moni puhunut jo reilusti, joten varmasti kaikki uskovat sen olleen lopulta onnistunut reissu. Sen takia, sallitakoon kerrankin tässä lopussa itsekästä ajattelua: herranjumala, tuntui tuon kaiken jälkeen hyvältä kellahtaa ikiomaan sänkyyn koisimaan!

Kiitokset kaikille muille jotka olivat mukana seurana matkalla, ja jotka tarjosivat kaikki nämä loistavat jutut tähän matkatarinaan!

 - Mikko Telkamo